Lauantain (20.5.) Kirkkopäivien 2017 yksi ohjelmanumeroista oli paneelikeskustelu, jonka aiheena oli arjen ekumenia asuntolayhteisössä. Paneelin edustajat olivat Rauno Vartiainen (asuntolan ohjaaja), Ansku Jaakkola (asuntolassa asuvan nuoren äiti sekä Adventti-seurakunnan pastori), Silja Lamminmäki-Vartia (lastentarhanopettaja), Anneli Rautiainen (OPH:n kokeilukeskuksen päällikkö), sekä Irene Laitinen ja Mikael Takamaa, jotka molemmat ovat asuntolassa asuvia lukiolaisia. Paneelin vetäjänä toimi SKYK:n äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja Merja Laine-Sjöström.
Keskustelu avattiin Rauno Vartiaisen selvityksellä, mitä tapahtuu, kun syksy koittaa ja uudet sekä vanhat asuntolan asukkaat saapuvat asuntolaan. Vartiainen toteaa, että enimmäkseen kaikki tapahtuu omalla painollaan – ikään kuin nuoret itse luovivat tilanteessa itselleen sopivalla tavalla. Tosin myöhemmin hän toteaa, että kahdeksantoistavuotisen ohjaajan uralla hän on alkanut yhän enemmän painottaa sitä, että oppilas tuntee olonsa turvalliseksi. Kun oppilas tuntee olevansa turvallisessa paikassa, on mahdollista kehittää luottamuksellinen ilmapiiri.
Ansku Jaakkolalta kysyttäessä, onko hän jotenkin erityisesti opastanut omaa tytärtään, joka on asunut nyt kaksi vuotta asuntolassa, hän toteaa, ettei mitenkään erityisesti hengellistä opastusta ole antanut. Jaakkola kertoo myös, että silloin kun on itse asunut samaisessa asuntolassa, tunsi alkuun helpotusta, kun ei ollut enää hengellisessä mielessä vähemmistössä, kuten kunnallisessa koulussa oli ollut.
Tämän allekirjoittaa myös Irene Laitinen, joka tuli asuntolaan poikkeusluvalla jo 12-vuotiaana jouduttuaan kiusaamisen kohteeksi entisessä koulussaan. – Enää ei ollut ihmettelijöitä tai pilkkaajia ympärillä, jos luki itsekseen Raamattua, toteaa toisen lukiovuoden opiskelija kuuden vuoden takaisista koulumuistoistaan. Hän toteaa Vartiaisen sanoin, että mitään suuria “uskonsotia” asuntolassa ei ole ollut, vaikka saman katon alla viettävät aikaansa sekä adventistit, helluntailaiset ja muihin uskonnon haaroihin kuuluvat oppilaat ja opiskelijat. Jokainen on oppinut kunnioittamaan toistensa näkemyksiä, vaikka jotain eroja oppien välillä onkin.
Mikael Takamaa, joka on asunut asuntolassa kaksi vuotta, toteaa että juuri keskustelujen kautta oma hengellinen identiteetti on löytynyt. Tosin hän mainitsee, että loppujen lopuksi jokainen tekee kuitenkin yksin uskonratkaisun ja kohtaa Jumalansa yksin. Omaa taustaansa hän raottaa sen verran, että kertoo ennen SKYK:uun tuloa olleensa “lievästi sekaisin” elämässä: oli jos jonkinlaista hairahdusta sekä vanhempien vastustamista. Takamaa halusikin lähteä kotoaan saadakseen etäisyyttä tapahtumiin ja itsenäistyäkseen. Hän toteaa lopuksi, että välit vanhempiin ovat parantuneet huomattavasti sitä mukaan, kun on löytänyt Jumalan oikeasti. Nyt pystyy jopa keskustelemaan asioista vanhempiensa kanssa, eikä ole heistä enää riippuvainen muuten kuin rahallisesti, naurattaa Takamaa yleisöä.
Lastentarhanohjaaja Silja Lamminmäki-Vartia kohtaa työssään monikulttuurisen arjen. Hän toteaa, että lapset oppivat jo todella varhain lukemaan sosiaalisia koodeja, kuten katseita, asentoja, ilmeitä ym. merkkejä, joita ympäristön ihmiset koko ajan lähettävät. Lapset ovat fiksuja ja tulkitsevat nopeasti, mikä on vain sanahelinää ja mitä mieltä aikuinen oikeasti on kulttuurisista eroista. Lamminmäki-Vartia toteaa myös, että turhan usein kulttuurieroja käsitellään negaatioiden kautta: mitä jotkut eivät saa tehdä tai mihin eivät saa osallistua.
Opetushallituksen edustaja Anneli Rautiainen painottaakin kulttuurin moninaisuuden tunnistamista. Tässä ovat avainasemassa myös nykyinen opettajakoulutus ja opettajien täydennyskoulutus, jotta lasten kanssa työskentelevät osaavat tarttua aiheeseen ja ohjata oppilaita huomioimaan kulttuurin moninaisuus. Tärkeintä ei ole, mitä opitaan vaan miten tietoa käytetään, tähdentää Rautiainen.
Juuri kun panelistit ovat päässeet vauhtiin, lähes 60 min on vierähtänyt ja on aika lopettaa. Millainen asuntolayhteisö sitten on hengellisen identiteetin ja yleensä identiteetin rakentamisen paikkana? Puheenvuoroista voi päätellä, että juuri moninaiset taustat herättävät keskustelua, mutta auttavat nuoria myös rakentamaan suvaitsevaisuutta: ei ole yhtä ainutta oikeaa tapaa uskoa. Ei ole myöskään kaukaa haettua, jos väittää, että etäisyys vanhempiin autta rakentamaan keskustelevamman suhteen heihin: oma itsenäistyminen antaa perspektiiviä myös vanhempien toimintaan.
Paneelin jälkeen kaikki ovat ehdottomasti sitä mieltä, että keskustelua asiasta pitäisi käydä enemmän. Ehkä seuraava paneeli on sitten syksyllä SKYK:n vanhempainillassa.
Merja Laine-Sjöström